Patinoituja tunnelmia

Eilen illalla ryhdyin pitkästä aikaa patinointipuuhiin. Minulla oli kesällä muutamia enemmän tai vähemmän epäonnistuneita patinointikokeiluja rikkimaksalla ja mustapatinalla - milloin rikkimaksa oli vanhentunutta ja ei toiminut lainkaan, milloin piti odotella tuntikausia korujen patinoitumista.

Vika lienee ollut välillä myös tekijässä - olenkohan tehnyt liian laimeita liemiä tms. Pahin kerta oli se, jolloin lilluttelin ihanista makeanvedenhelmikolikoista tehtyjä korviksia niin kauan, että niiden helmiäispinta liukeni pois ja alta paljastui "nappi", joka sinne simpukan sisään oli alunperin laitettu.

Eilenkin sain tehdä patinointiliemen kaksi kertaa, ensimmäinen oli todennäköisesti liian laimea ja liian haaleaan veteen tehty liuos. Mutta nyt onneksi syntyi tuloksia, ja illalla sitten tv:n ääressä hinkkailin pyykinpesujauheella liikoja patinoita pois.

Ensimmäinen koru on pitkä kaulakoru, jossa on hyvin isoja fasettihiottuja vuorikristalleja ja mukavan epäsäännöllisiä fasettihiottuja karneolinugetteja, tulta ja jäätä. Korun syntyhistoriaan liittyy - ei enempää eikä vähempää kuin - Lauri Viidan runo "Luominen", joka on kaikessa mahtipontisuudessaan huikea. Koska runo on niin pitkä, laitan tähän siitä vain noin puolet eli alkuosan, josta koru on maailmansa lainannut. Haastan teidät, rakkaat lukijani, lukemaan runon hitaasti, huolella ja nautiskellen (ja vaikka googlettamaan koko runon).

Tuhat kertaa tuhat vuotta. Värjättyä karneolia, vuorikristallia ja patinoitua hopeaa.

LUOMINEN

Avaruus

Ikuisuus

Taivas täynnä auringoita,

meri täynnä pisaroita,

aallon alla aalto uus.

Tuuli, tuuli vaeltaa.

Uumenista ajan, aineen,

puhki maailmoiden paineen

suuri, suora, yksinäinen

vuorenhuippu kohoaa.

Vyönä velloo vaahto laineen,

päässä hohtaa kruunu jäinen.

Hartioita pilvet pyyhkii,

ilma nyyhkii. -

Vaiti seisoo jättiläinen

katse pitkin ulappaa.

Kerran vuoren voima riehui.

Tuhat kertaa tuhat vuotta

laavan lieskat yötä halkoi,

tuhkavyöryt salamoi.

Tuhat kertaa tuhat vuotta

varjot häilyi, loimut liehui,

aalto kiehui,

tulta joi.

Vetten alla, vetten päällä

tehtiin kerran työtä täällä,

kunnes aine elää alkoi.

Levää, limaa kerroksittain,

koralleja miljoonittain

luotiin, kunnes alta meren

verkalleen

nousi ihme luun ja veren

uiva riutta palmuineen.

Tuhat kertaa tuhat vuotta

mitään ei voi tehdä suotta.

[- -]

                            (Lauri Viita)

Olisi sittenkin tehnyt mieli laittaa runo kokonaisuudessaan, ehkä muutan tämän myöhemmin...

Toinen koru on saanut nimensä Eila Kivikk'ahon runosta "Nocturno". Koru on omistettu mieheni äidille, joka joutui jo nuorena tyttönä lähtemään Sortavalasta sodan jaloista ja jolle jäi ikuinen ikävä kotiin. Enää hän ei kaikkea muista, mutta ikävänsä hän muistaa. Hän tunsi myös runon kirjoittajan, silloisen Eila Lambergin, ja siksi runolla on ollut hänelle vielä suurempi merkitys.

NOCTURNO

Läpäjävä vedenkalvo...

Vipajava kuva kuun.

Älä katso. Älä valvo.

Nuku tuoksuun tuomipuun.

Vaivu uneen, niin et muista

saman tuoksun huokuvan

tuhansista tuomipuista

rantamilla Laatokan,

etkä muista kuvastuvan

vielä kuulaampana kuun

hopeaisen peilikuvan

kotilahteen kaivattuun.

                        (Eila Kivikk'aho)

Nuku tuoksuun tuomipuun. Epäsäännöllisiä makeanvedenhelmiä, patinoitua sterlinghopeaa ja lehvän muotoinen sterlinghopealukko, myöskin patinoitu. Tämäkin koru on hyvin pitkä, 93,5 cm.

Viimeinen koru, jonka eilen patinoin, on tehty Eni Okenin helmitauluriipuksen ohjetta mukaillen. Sen sävymaailmaa on ollut inspiroimassa Edith Södergranin ihana ja haikea syysruno.

Nyt on syksy, ja kultaiset linnut

lentävät kaikki kotiin sinisen veden yli;

rannalla istuen tuijotan syksyn koruja,

ja hyvästely humisee puissa.

Hyvästely on suuri, ero edessä,

mutta jälleennäkeminen on varma.

Siksi uni on kevyt, kun nukahdan, käsi pään alla. [- -]

                         (Edith Södergran)

Nyt on syksy. Punaista akaattia, värjättyjä karneoleja, keltaista "jadea" ja patinoitua sterlinghopeaa, turkoosi nahkanauha.

Lopuksi vielä kuva runoilijasta.

Edith.